Heti vuodenvaihteessa saatiin taas kylään Puten "personal traineri" Sanna, jonka tehtävä ei ehkä ole niinkään varsan kouluttaminen, vaan laiskanpulskean omistajan p-lle potkiminen. Juu, ihan oikeasti hevosia voi liikuttaa myös työpäivän jälkeen, vaikka on pimeää (oikeastaan valaisevan hangen ansiosta hämärää) ja vaikka olisi niin mukava käpertyä sohvan nurkkaan "ihan vaan hetkiseksi"... No juu, Sanna on ollut paitsi henkisenä tukena, myös fyysisinä lisäkäsinä varsan ajo-opetuksen edetessä.
Pakkastalven jatkuessa uskaltautui isäntä jäälle traktorilla ja nyt meillä on hieno n.700m pitkä oma rata käytössä. Ei tarvitse huolehtia rekoista, jotka eivät todellakaan aja 60:iä tämän kylän kohdalla, ei lumenaurauksen takia kaventuneesta tiestä, jolta ei pääse väistämmään aurausvallien takia pientareelle, eikä heijastimista ja muista huomiohärpäkkeistä. Ei muuta kuin varsa valjaisiin ja aisoihin, turpa kohti järvenselkää ja menoksi!
Tähän astihan Puten ajokerrat ovat menneet talutusnarun kanssa pelaamiseksi ja viimekerrat keinuhevosen esittämiseksi. Jäällä ei ole vaaraa autoista, joten vihdoinkin voitiin taluttajan ja narun muodossa ollut häiriötekijä poistaa ja varsa pääsisi kunnolla liikkumaan. Ekoille kerroille otettiin vetoavuksi Urho-setä. Ensin koppakärryjä vetäen, jolloin Sanna huolehti ajamisesta ja isäntä siitä, ettei varsa yrittäisi samaan kyytiin... ja sitten ratsain, kun eka kerta osoitti, että Putte kyllä pysähtyy, eikä pyri toisen selkään. Molemmat kerrat menivät hyvin. Täytyi ihan treenipäiväkirjasta (juu, meillä on nyt sellainen; paitsi Puten kehityksen seuraamiseen, myös motivaattoriksi itselle lähteä lenkille. Ne tyhjät rivit kalenterissa kun eivät juuri imartele...) tarkistaa... Alkuun hieman ohjaus hukassa ja varsa keinuhevosena, mutta kun sai hetken hölkkäillä Urhon perässä rauhottui ja keskittyi kulkemiseen. Pari kertaa hyppäsi laukalle, mutta antoi heti alas raville. Pari-kolme kierrosta (1,5-2km) riittää näin alkuun, että jää vielä voimia ja menohaluja seuraaville kerroille.
Seuraava kerta suoritettiinkin sitten ilman vetohevosta. Päiväkirja kertoo sen menneen pikkuista pukittelua ja muuta keikkumista lukuunottamatta hyvin.
 |
| Treenitaival |
 |
| Vähän keikkumista... |
 |
| No nyt sujuu |
 |
| Ohjastaja taas myöhässä... Piti kääntyä jo! |
 |
| Välillä käveltiin |
 |
| ja lopuksikin käveltiin... |
 |
| Hyvä Putte, hienosti meni! |
Kerran on ravurioppilas saanut kaksi kyytiläistä, kun isäntä innostui mukaan. Hyvä olikin, sillä hämärässä radan penkkojen hahmottaminen on hieman vaikeaa ja on ikävä varsan kannalta, kun kuski ei aina tiedä, missä tie kulkee... Isäntä sitten keskittyi kurkkimaan varsan edelle, milloin on aika kääntää. Ja varsa keskittyi pukittelemaan oikein kunnolla, ei mitään pientä pyllyn keinutusta. Onneksi on potkuremmi ja pitkät aisat...
Viime kerralla sain kirjoittaa päiväkirjaan: "ei pukkeja, ei päänviskomista". Mentiin vain kaksi kierrosta ja varsa toimi hyvin; annoin sen hölkätä pahimmat innot alkuun, mutta sitten piti pyynnöstä malttaa kävelläkin. Usein juuri kävellessä Putte keksii pukittelut ja muut jutut, mutta Sannan ohjeilla lisää vaan vauhtia ja oikeaa tekemistä, niin ei ehdi keikkumaan. Tällä kertaa varsa käveli rauhassa, joten saatiin päättää onnistumiseen.
Puten myötä muutkin kaviokkaat ovar saaneet liikuntaa. Urho tietysti vetohevosena ja muutenkin, mutta myöskin Asko-aasi, jonka ikuinen laihdutusprojekti ei etene ruokaa vähentämällä. Olin aikonut viritellä Urholle jarrukärryt koppiksista ja perään sidotusta aasista, mutta aasiapa ei tarvinnutkaan kiskoa perässä. Asko mutristi sieraimet suppuun, laski pitkät korvat niskaa pitkin ja kipitteli menemään. Välillä pyrki ohi ja välillä heitteli pikku pukkeja. Eikä edes hengästynyt! Varsin hauska otus! Urhon mielestä vain on turhanpäiväistä hömpötystä, kun ei voi juosta LUJAA, joten se pitänee lenkittää aina ensin ja ottaa Asko vasta loppukävelylle mukaan. Askolla on myös oma sivunsa treenikalenterissa, toivottavasti saadaan sitä alkavan kevään mittaan täytettyä (ja kesätöihin vietyä rautakuntoinen, solakka pitkäkorva).
