Mustelmia...

Tästä oli tarkoitus tehdä itselle (ja muille) rehellinen blogi, josta sitten, kun aika olisi kullannut muistot, voisi palautella mieleen tosiasiat. Ja josta samassa tilanteessa olevat voisivat saada hieman vertaistukea.

No niin, pitkästä aikaa saatiin vieraaksi Puten kummitäti, ja niin läksimme metsälenkille. Pikitiellä piti tietysti tulla vastaan iso rekka. Putte ei yleensä reagoi isommin henkilöautoihin ja matkailuautoista yms. se saa syyn vain hieman pomppia. Nyt oli siis ensimmäistä kertaa rekka yhtä aikaa tien päällä. Luotin takana tulevan Nellin käyttäytyvän asiallisesti ja jatkoin normaalia kävelyä Puten edellä vieden sen tosin pientareelle, ja lähes loivan ojan pohjalle saakka. Rekka hiljensi kyllä hieman, mutta Putte sai siitä aikamoisen hepulin. Nellikin oli säikkynyt takana ihan kunnolla (vaikka Caron kanssa kulkiessaan ei juuri reagoi isoihin vehkeisiin). No, päästiin metsään ja metsäpolun lisäksi päätimme thedä pienen lisämutkan vanhaa tienpohjaa pitkin, jotta varsa saisi päästellä vähän höyryjä irrallaan.

Höppänä ei hoksannut heti vapauden ihanuuttaa, vaan kävellä käpsehti meidän takana kiltisti. Vasta, kun Sanna juoksutti (puuskuttavaa) Nelli-mammaa, intoutui varsakin laukkomaan. Nelli on mukava suomineito, joten eikun Sanna selkään ja riimunnaruista ohjat, niin pääsivät hepat hölkyttelemään pidemmälle. Putte irtautui välillä emästään tosi kauas, joten aivan autotien läheisyydessä sitä ei auta irti päästää. Kuvia ei tietystikään ole, vaikka kännyssä se kamera olisi löytynyt (toisaalta ilman kypärää, riimunnaruilla ja päitsillä ratsastelu varsan kera ei ehkä olisi näyttänytkään niin vastuuntuntoiselta touhulta. Ainakin hooteenetissä olisi joku älähtänyt...)

Varsa siis sai vaihteen päälle, joten kun tuli aika rauhoittua taas narun nokkaan, niin keikkuminen jatkui sillä seurauksella, että lennokas takapää kumahti taluttajan lonkkaan. Vaistomaisesti siinä reagoi ja villikolle ärjähtää ja riimunnarulla hieman tehostaa komentoa. Itsetutkiskelua kaviollisten kanssa touhutessa harrastaneena olen todennut, että minulla on valitettavaa taipumusta komentamistilanteessa ("varmuuden vuoksi?") jatkaa ensimmäistä reaktiota pidemmälle. Nyt kuitenkin sain hillittyä itseni ja komennus jäi siihen. Nyt kun on "pilaamaton" luontokappale käsissä, sitä haluaa välttää kaikkia virheitä. Vaikkakin Piet Nibbelink sanoi kurssillaan "horses will forgive", kun niitä alkaa kohdella oikeudenmukaisesti, ne eivät muistele kaunaa kantaen kokemiaan vääryyksiä. Lohduttavaa, että aina voi alkaa alusta (vaikkakin myöhemmin se on aina vaikeampaa).

Sitten se toinen mustelma (vai lie kolmas, jos henkisetkin kolhut lasketaan) tuli sitten lähellä kotia, kun Puten mielestä lie ollut tylsää kulkea emännän perässä, ja se haukkasi paljaasta käsivarresta. Ei ihan kovaa, mutta kuitenkin niin, että pienen suun muotoinen mustelma siihen tuli. Muutoin ihmiset saavat olla kutakuinkin rauhassa sen purukalustolta, joten sen puolesta olen tyytyväinen.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Taasen tuli aika viedä hevoset mökkipeltoon laitumelle. Matkat sujuvat "ihan OK", kunhan Putte saa kulkea kaviokkaista ensimmäisenä, muutoin se riehuu koko ajan ja yrittää emänsä selkään... Aika mukavasti se pysyy takanani, ja pysähtyy, kun minä pysähdyn. Nyt kun ollaan jouduttu paimenen akkua kuskaamaan lataukseen kotiin repussa, niin repun hihnat ovat varsalle ylivoimainen houkutus, joissa pitää roikkua.

Mökkipellolle ei saa verkkosähköä, joten hepat ovat olleet siellä hieman tuurilla. Vanhat kunnioittavat lankoja ilman sähköäkin, mutta eräs ilta naapuri ilmoitti koiralenkillään, että "varsa on tiellä". Putte oli tullut aidasta, käväissyt kurkkaamassa pikitien risteyksessä ja mennyt takaisin aitaan, ilmän muuta jälkeä, kuin pienet kavionpainaumat aidan molemmin puolin. Miten lie sukeltanut, välistä vai alta vai lie hypännyt yli??? No, muutama päivä tarhailtiin niittoheinän turvin, kunnes saatiin akkupaimen lainaan ja kolmas lanka aitaukseen. Sen jälkeenkin pari iltaa vahtasin, jotta pysyy aidassa. Kerrankin oli aikaa ottaa kuviakin (pitkästä aikaa)! Alla muutamia otoksia elokuun iltahämärästä.

Metsälenkillä

Metsäpolkua pitkin

Kahden kuukauden ikäisenä Putte pääsi uudelleen kengittäjän käsittelyyn. Kaviot ja jalka-asennot eivät vaatineet kummempia toimenpiteitä; säteiden siistimistä ja vähän raspausta. Samalla kysäisin ammattilaiselta, kestäisikö varsaa kavioiden puolesta käyttää metsälenkillä. Alun muutama sata metriä on pikitietä ja sitten pehmeitä metsäpolkuja. "Lupa" saatiin ja niin Putte pääsi ihmettelemään uusia maisemia. Matka sujui yllättävän hyvin; emäntä johti joukkoa, Putte seuravana (malttaa kävellä paremmin, kun ei joudu ihan viimeisenä tulemaan), sitten isäntä Nellin kanssa. Caro jätettiin talliin huilaamaan. Pikkuinen stoppi tuli laitumen tienristeyksen kohdalla, kun ei siitä oltu ennenkään eteenpäin jatkettu...

Evästauko

Metsässä reipas pikkumies vaati äipän tukea vain todella märissä ja pehmeissä paikoissa, ja niissä paikoin Nelli sai näyttää mallia jälkikasvulleen menemällä ensin.

Takaisin tullessa Nelli arkoi kavioitaan pikku kivien kohdalla, joten ensi kerralla täytyy laittaa sille bootsit jalkaan.

Putte-varsan sukulaisia tapaamassa

Kuninkuusraviviikonlopun jälkeen palailimme Savosta kohti pohjoista ja pistäydyimme Mäenpään Teron tilalla Puten isukkia, Turon Myrskyä, katsomassa. Tero toivotti meidät tervetulleiksi puolentoista tunnin varoitusajalla ja erittäin ystävällisesti esitteli muitakin tallin hevosia ja jutusteli meidän noviisien kanssa hevosasioista. Järjestipä vielä ajo-ohjeetkin pienen matkan päähän laitumelle, jossa Puten siskopuoli Myrskyn Tuuli (e. Valborg) vietti kesää. Kiitoksia vielä kerran nopealla aikataululla toteutetusta vierailusta.

o. Turon Myrsky ja Tero E. Mäenpää

t. Myrskyn Tuuli

Kesä jatkuu

Muutamia kuvia kovasti kasvavasta oripojasta. Jämerä hevosen alku Putesta näyttäisi tulevan.

Vaalea varsakarva on alkanut lähteä; ensin silmien ympäriltä ja jalkojen takaosista. Tässä vaiheessa alta paljastuva karva on lähes emän karvan väristä. Saapa nähdä minkä värinen Putte-pollesta isona tulee....





Varsaa käsitellään runsaasti päivittäin ja se on joutunut siedättymään niin laitumen viertä kulkeviin rekkoihin, kuin 5-vuotiaan rämäpään (varsin kovilla äänitehosteilla varustettuihin) polkupyörä- ja traktorihommiinkin.


Kaulassa roikkuva ihmislapsikaan ei saa sitä hämmentymään, mutta ihmislapsi täytyy pitää laitumen puolella "hallinnassa", ettei se innosta juoksullaan varsaa hevosenleikkiin.

Meidän perheen poijjaat

Pikku-orin metkuja

Nelli ja Putte mökkipellon kuusikon varjoissa

Pellonpäässä heppojen laitumet ovat suht pieniä lohkoja ja viikon-parin välein aita täytyy vaihtaa seuraavaan paikkaan. Ns. mökkipellosta oli kuiva heinä tehty ensimmäisenä ja äpäre oli jo kasvanut laidunnettavaan kuntoon. Matkaa pellolle on muutama sata metriä pikitietä pitkin. Ensimmäinen kerta sujui hyvin Puten ihmetellessä maiseman vaihdosta. Tähän astihan oli aina pysytty pihapiirissä. Tien käydessä tutuksi, keksi Putte itselleen mielestään mukavaa matkatekemistä; jalathan on luotu liikkumaan ja niitä voi kaikkia pitää yhtä aikaa ilmassa! Rynnätäkin voi ihmisen ohi ja vähän pyllyä heittää samalla... Alkuun ryntäilyt päättyivät siihen, että pysäytin varsan, joka narun kiristyessä kiepahti kohti tulosuuntaa. Ongelmana oli, että tästä liikkeelle lähdettäessä varsa lähti ensin edelle. Kaimion Tuikun "Hevosen kanssa" ja Kurikan Leenan "Hevosesta" olivat taas käytössä, kun hain ratkaisua ongelmaan.
Kaikkia noiden viisaiden hevosnaisten oppeja ei lyhyessä ajassa voi omaksua, varsinkaan ilman, että joku kädestä pitäen näyttää mallia.Ideoita saa kuitenkin hakea ja soveltaa omiin toimiin, vaikkei aivan kirjan mukaan mentäisikään. Ratkaisu oli hyvin yksinkertainen (ja itse asiassa jo ollut käytössä Nellilläkin). Puten yrittäessä ohi, tai itseasiassa jo heti, kun huomasin sen kiihdyttelevän takanani, annoi narun pään heilahdella itseni ja varsan edessä poikittain. Putte koetti jonkun kerran, mutta aina naru heilahti sen edessä. Muutama päivä ollaan nyt kuljettu kiltisti, Puten pysytellessä takanani. Välillä jopa liiankin takana; se ei enää yllä veturina joukkoa vievän Caro-mummon takapuolta puremaan, joten sen täytyy saada purkaa riiviöisyyttään oman emän takareisiä jyrsimällä.

Muutaman kerran pikku riiviöon myös laitumella yrittänyt lähteä perääni "hevosen leikki" mielessään, jolloin olen karkottanut sen kauemmas käsiä huitomalla. Tähän asti se on riittänyt, mielenkiinnolla odotan todellisia uhmakausia...

Ensimmäinen kuukausi

Jaahas, kunnianhimoinen tavoitteeni pitää tämä blogi ajantasalla alkoi jo heti alkuun lipsua, eikä helpotusta asiaan tuonut lainkaan heinäkuun helteet ja heinänteko (tästä lisää myöhemmin, jahka aikaa on). Mutta jos tästä eteenpäin kirjoittelisi kuulumisia  kerran kuussa, jos ei ihmeempiä tapahdu.






Nimi

TikkiPikkinen tarvitsi tietenkin nimen, oikean sellaisen... Eräs iltapäivä hurahti varsan Sanna-kummilta ja emännältä ideoinnissa. Halusimme nimeen kotitilamme Pellonpään sekä jonkinlaisen yhteyden varsan isään, Turon Myrskyyn. Aivopunnerruksen tuotoksena syntyi sitten Pellonpään Puhuri, joka kelpasikin Hippokselle sellaisenaan. Puhurista on muokkautunut käytössä Putte.





Laumaelämää

Ensimmäisenä aamuna Mummoponi Caro oli hyvin (hellästi) kiinnostunut tulokkaasta ja hörisi varsalle karsinan seinän raosta.Olin pohtinut, pitäisikö poni pitää alkuun omalla laitumellaan, mutta päätettiin kuitenkin laitata ne samaan, kun Nelli tuntui kovasti huolestuvan, jos se oli poissa silmistä (vaikka oma varsa oli vierellä). Alkuun Nelli salli vanhuksen vain hyvin rajoitetusti tutustua varsaan, mutta pikkuhiljaa Carosta tuli varsan hoitotäti (tai oikeammin leikkikalu). Mammatamma saakin nykyisin kaikessa rauhassa laiduntaa varsan hääräilessä Caron kimpussa. Onneksi Caro osaa jo vähän antaa takaisinkin.

Eräänä aamuna seurasin pikku laumamme toimintaa keittiön ikkunasta; Caro ja Putte nukkuivat pitkin pituuttaan Nellin seisoessa vieressä. Kohta Nelli heilautti päätään korvat luimussa Mummoponia kohti, joka kiltisti nousi ylös vahtimaan Varsan unta Nellin siirtyessä kauemmas syömään.

 

Talutusta

Foto: Eino M.

Alusta asti oli selvää, että varsaa talutettaisiin aina ulkona, sillä vieressä kulkee maantie ja suht paljon liikennettä rekkoineen. Ensimmäiseen talutukseen varauduttiin neljän hengen voimin; appi vei Caroa, isäntä Nelliä ja emäntä varsaa kummitäti-Sannan kanssa. Auttaahan sitä alkuun piti kovastikin; pyllyn takaa tuupattiin eteenpäin ja samalla ohjailtiin etupäätä oikeaan suuntaa. Meillä otataan kaviokkaat yöksi joko talliin tai puurakenteiseen tarhaan yöksi, sillä emme halua irtokoirien tms. ajavan hepoja lankojen läpi tielle autojen sekaan. Näin ollen varsaa tuli käsiteltyä vähintäin pari kertaa päivässä ja pariviikkoisena Putte kulkikin jo sujuvasti yhden taluttaessa sekä tammaa, että sitä. Lopulta Carokin liittyi porukkaan ja pihassa siirtely käy yhdeltä ihmiseltä kätevästi. (Tämä edellyttää, että emätammaa ja sitä kolmatta on ennenkin talutaltu yhdessä; meillä on käytännöksi muodostunut se, että Caro kipittää edellä pitkässä narussa, seuraavana emäntä ja sitten muu lauma perässä emäntää ohittelematta).
                                                                                         

Napatulehdus

Puten ollessa kolmiviikkoinen sen navanseutu alkoi olla epäilyttävän pullea. Onneksi eläinlääkäri-sisareni oli tulossa käymään ja saimmekin aloittaa heti sulfakuurin. Ensimmäiset kerrat tarvittiin kiinnipitäjää, että ruiskuun tehty Oriprim-velli saatiin kunnialla varsan nieltäväksi. Putte tykästyi kuitenkin lääkkeen makuun ja tuli itse vapaaehtoisesti aina lääkittäväksi, otti ruiskun suuhunsa ja maiskutteli sulfat kurkkuunsa!

Foto: Eino M.

                                                                                                                       











                                                                                              


Hampaita!

Pienet varsathan alkavat alusta asti maistelemaan kaikenlaista; suuhun laitataan kaikki syötävät ja myös ei-syötävät asiat. Emän esimerkin mukaan maistellaan rehuja, mutta muihinkin asioihin halutaan "suutuntuma". Näin ihmisen näkökulmasta hevosen hampaat lähietäisyydellä eivät ole haluttu juttu, joten kaikkinainen ikenillä ihmisiin tutustuminen kiellettiin. Aika pian Putte ymmärsi, että jos hamusi ihmisiä suullaan, kohde heilahti ja kuului tiukka "ei". Ja jos yritti kääntää päätään ihmiseen päin rapsuttaakseen takaisin, törmäsi aina siihen sormeen, joka tökötti kohti. Rapsutustuokioista pääsikin hyötymään Nelli-mamma, varsan jyrsiessä luvallista kohdetta eli emänsä kylkeä. Nelli, jolla ei ole ollut aiemmin rapsutuskaveria (suhde Caron kanssa ei ole aivan tällä tasolla...) nauttii nyt varsansa seurassa tuosta molempia hyödyttävästä toimituksesta. Kolmiviikkoisen rapsutustuokiota seuratessani, huomasin hampaita puhjenneen; kaksi eteen ylös ja kaksi alas!    
 



Kavionhoitoa

Puten ollessa noin neliviikkoinen kävi kengittäjä Juha katsastamassa sen jalka-asennot ja kaviot samalla kun otti emältä kengät pois. Itse olin tietysti tuijotellut jalkoja ja kavioita ja selannut netistä kaikkea aiheeseen liittyvää. Emänsä tavoin omaan silmään vuohiset näyttävät pystyiltä, samoin etukaviot. Taakse näyttäisi perineen pihtikintut emältään. Juha totesi vielä vasikkapolvisuutta, jota en itse ollut hoksannut katsoa (vahvastipa jalka-asentojaan näyttäisi Nelli periyttävän). No, vielähän jalat kehittyvät, eivätkä "viat" nyt niin pahoilta vaikuta. En ollut kerinnyt vielä juuri varsan jalannosto-opetukseen perehtymään, joten hieman jännäsi kuinka käy. Mutta ammattilaisen otteessa Putte käyttäytyi hienosti; takasten kanssa ei ongelmia ja etusten laiton aikana oli vain tasapaino-ongelmia. Juha siisti säteet ja raspasi hieman etusten kantoja.

Nyt olemme päivittäin harjoitelleet jalkojen nostoja; kun jalka on siivosti ylhäällä, rapsutan varsaa "kutinapaikasta". Heti jalan koskiessa maahan, loppuu myös rapsutus, samoin, jos varsa nykii koipeaan. Etusten kanssa täytyy noudattaa Kaimion Tuikun ohjetta ja olla tarkkana. Koska Putte kuopii mielellään, en palkitse rapsutuksella "kuopimisjalannostosta" vaan vain siitä pyydetystä.