Pikku-orin metkuja

Nelli ja Putte mökkipellon kuusikon varjoissa

Pellonpäässä heppojen laitumet ovat suht pieniä lohkoja ja viikon-parin välein aita täytyy vaihtaa seuraavaan paikkaan. Ns. mökkipellosta oli kuiva heinä tehty ensimmäisenä ja äpäre oli jo kasvanut laidunnettavaan kuntoon. Matkaa pellolle on muutama sata metriä pikitietä pitkin. Ensimmäinen kerta sujui hyvin Puten ihmetellessä maiseman vaihdosta. Tähän astihan oli aina pysytty pihapiirissä. Tien käydessä tutuksi, keksi Putte itselleen mielestään mukavaa matkatekemistä; jalathan on luotu liikkumaan ja niitä voi kaikkia pitää yhtä aikaa ilmassa! Rynnätäkin voi ihmisen ohi ja vähän pyllyä heittää samalla... Alkuun ryntäilyt päättyivät siihen, että pysäytin varsan, joka narun kiristyessä kiepahti kohti tulosuuntaa. Ongelmana oli, että tästä liikkeelle lähdettäessä varsa lähti ensin edelle. Kaimion Tuikun "Hevosen kanssa" ja Kurikan Leenan "Hevosesta" olivat taas käytössä, kun hain ratkaisua ongelmaan.
Kaikkia noiden viisaiden hevosnaisten oppeja ei lyhyessä ajassa voi omaksua, varsinkaan ilman, että joku kädestä pitäen näyttää mallia.Ideoita saa kuitenkin hakea ja soveltaa omiin toimiin, vaikkei aivan kirjan mukaan mentäisikään. Ratkaisu oli hyvin yksinkertainen (ja itse asiassa jo ollut käytössä Nellilläkin). Puten yrittäessä ohi, tai itseasiassa jo heti, kun huomasin sen kiihdyttelevän takanani, annoi narun pään heilahdella itseni ja varsan edessä poikittain. Putte koetti jonkun kerran, mutta aina naru heilahti sen edessä. Muutama päivä ollaan nyt kuljettu kiltisti, Puten pysytellessä takanani. Välillä jopa liiankin takana; se ei enää yllä veturina joukkoa vievän Caro-mummon takapuolta puremaan, joten sen täytyy saada purkaa riiviöisyyttään oman emän takareisiä jyrsimällä.

Muutaman kerran pikku riiviöon myös laitumella yrittänyt lähteä perääni "hevosen leikki" mielessään, jolloin olen karkottanut sen kauemmas käsiä huitomalla. Tähän asti se on riittänyt, mielenkiinnolla odotan todellisia uhmakausia...