Kevät keikkuen tulee!

Kevät keikkuu ja samalla keikuttaa hevosen poikalasta! Tauko ajohommista ei ainakaan rauhoittanut varsaa, päinvastoin. Huhtikuun eka viikko saatiin vielä hölkkyyttää poikia jäällä, mutta sitten meni ensin selkä (itseltä), sitten oli operaatio silmäleikkaus (itsellä), jonka jälkeinen viikko satoi vettä seurauksella, että jäälle ei ollut enää asiaa... No juu, toisaalta hyvä, että olivat nyt sitten kaikki "pahat" kerralla, ei tässä jouda koko kevättä makaamaan!

Jäärata 16.4.2013

Kaksi viikkoa oli Putte lomalla treeneistä. Sinä aikana sulivat lumet isolta tieltä, samoin pienemmältä soratieltä. Koska oli oletettavaa, että ravirata kirkonkylällä on suljettu aikansa kelirikon vuoksi, eikä aikaa tulisi olemaan varsan kuskaamiseen joka viikko radalle muutenkaan, oli pakka tehdä päätös  Puten juoksuttamisesta oman kylän raitilla. Ensimmäinen "mutta" on ison tien rekkaliikenne, jonka arvelimme olevan pyhäpäivisin hiljaisimmillaan. Toinen ongelma on ajamiseen  sopivan hiekkatien mäkisyys; kyseessä ei ole ihan pienet nyppylät, vaan pitkät ja suht jyrkät nousut (ja tietysti laskut), joissa pitää aloittaa urheilu-uraansa aloittelevan ravurin tekeleen kanssa hyvin varovasti.

Viikko sitten varustettiin Putte koppakärryjen eteen, isännälle riimunnaru mukaan ja eikun baanalle. Reissun ensimmäinen (ja ainoa) rekka kerkesi mennä varsaa valjastaessa. Onneksi, sillä vieterijaloin varustetun punaisen karvapallon kanssa ei haluta isoja autoja tien päällä kohdata... Isännän kaveri läksi juoksulenkille samaan suuntaan meidän edellä. Todennäköisesti varsa sai siitä lisäsyyn loikkia kevein koivin keinuhevosena, vaikka yhdistelmä kevät+orivarsa+tauko+uusi paikka+ liikenne olisi jo itsessäänkin ollut aivan riittävän haastavaa. Ensimmäinen vastaantullut matkailuauto meni samoilla keikkumisilla isännön turvatessa matkaa narun nokassa jalkamiehenä. Ehjänä päästiin puolen kilometrin päähän hiekkatien risteykseen, jossa isäntä kyytiin ja varsalle lupa juosta. Varsa jatkoi keikkumistaan väliin yläpystyä ja sitten pukkiloikkia tehden. Komensin keikkujaa äänellä ja ohjan läpäytykselle eteenpäin ja aina varsan juostessa r-a-v-i-a sai se hurjasti kehuja. Vierellä juoksevaa varjoa piti tietysti myös ihmetellä hetken aikaa, mutta koskapa maassa liikkuvasta seuralaisesta ei eroonkaan päässyt, hyväksyttiin se sitten vaarattomana. Tasaista juoksutietä on vain vajaa 800 metriä, kun alkaa ylämäki. Varsaa helpottaakseen (ja vastaantulijoiden varalta) isäntä nousi taas kävelemään. Mäen päältä käännyttiin kotia päin ja varsa tarjosi taas lisää vauhtia. Se malttoi joten kuten tulla alamäen käymäjalkaa ja sai taas tasaisella luvan juosta. Reissun toinen auto tuli takaa tässä vaiheessa aivan yllättäen. Puttekaan ei ehtinyt keksiä mitään ylimääräisiä loikkia, joten toisesta auton kohtaamisesta selvittiin hienosti. Pikitien osuus sujui Putelta hienosti kävellen, isäntä vieressään saattomiehenä.

Eilen sain houkuteltua isännän Finlandia-ajon pelaamisesta huolimatta jälleen "jarrumieheksi". Edelliskerran tuurilla tyhjä puutavararekka pyyhälsi talon ohi Puttea kärryjen eteen sovitellessa. Sitten tuli lakaisukone -siis aivan oikein, sellainen pyörivällä harjalla varustettu traktorin oloinen vekotin, jollaista näillä kulmilla en ole ennen koskaan tavannut. Taidettiin Puten kanssa molemmat tuijottaa sitä yhtä hölmistyneinä. Hyvä, että oltiin vielä kotipihassa! Voin vain kuvitella, miten varsa olisi rynnännyt kärryt keikkuen karkuun suhisevaa ja pölypilven nostattavaa keltaista petoa, joka aivan varmasti syö pieniä hevosenlapsia iltapalakseen. No, käännetäänpä ajatukset positiivisiksi ja eikun baanalle. Tällä kertaa puolen kilometrin asfalttipätkään mahtui jopa useampiakin käyntiaskeleita, joten varsa sai paljon kehuja. Edellä työskentelevää harjakonetta piti tietysti tuijotella, jopa niin, että isännän kiivettyä kärryyn, ei nuori ori olisi tohtinut matkaa jatkaa ollenkaan ilman saattajaa. Tähän asti ongelmat ovat olleet liian kovan vauhdin tai keikkumisen aihettamia, joten liikkumishaluton tai jopa takaisinpäin pyrkivä varsa olikin uudenlainen haaste. Päädyin sitten patistamaan Puten pikkuraville, joten se ei niin helposti voinut pysähdellä ja ehdotella kotiinpäin kääntymistä.

Reissun eka vastaantulija oli pakettiauto, jossa oli onneksi erittäin fiksu kuski, joka hiljensi riittävästi vauhtiaan ja antoi meille reilusti tilaa. Tässä tilanteessa piti valita odotellaanko paikallaan vai jatketaanko eteenpäin. Jäätiin sitten odottamaan, varsa tietysti jännittyneenä. Auton kohdalla sen teki mieli kiepahtaa ympäri, mutta samassa auto olikin jo sen takana, joten matkaa jatkettiin eteenpäin. Tällä kertaa käytiin mäen takana notkossa kääntymässä. Kotimatkalla varsan jalat pysyivät enemmän sen ala- kuin yläpuolella, joten kehuja oli taas paljon saatavilla. Pikitiellä ennen siltaa tuli vastaan vielä mopo, joka otettiin vastaan samalla tavoin kuin auto aiemmin; jännittyneesti tuijottaen ja kohtaustilanteessa lähtösuuntaa arpoen. Tänään olisi hyvä käydä heti uudelleen tien päällä, jotta saadaan rutiinia "autoiluun".

Pitkän sepostuksen päätteeksi (palkaksi niille, jotka jaksoivat kahlata sen läpi) kuva hevosesta, joka on "syypää" siihen, että talossa on (suomen)hevosia.

25-v teräsvaari Toni talvella 1985

Suomivaari Toni (s. 1960) oli ensimmäinen hoitohevoseni kotipaikkakunnallani Kuopion Savisaaressa. Siihen aikaan "Saviskassa" oli selkeä hierarkia hoitajien kesken. Itse aloitin Tompan 6. (kuudentena!) hoitajana. Eli jos kukaan muu viidestä hoitajasta ei ollut tallilla, sain itse hoitaa. Ajan myötä ylenin 2. hoitajaksi osan lopettaessa hevostelun tai siirtyessä muiden heppojen hoitajiksi.

Toni oli ollut nuoruudessaan tallin omistajan esteratsu saavuttaen maastokilpailun Sm-pronssia v. 1972. Tunneilla Toni oli aina reipas ja ratsastaja sai lähinnä istua kyydissä (laukkakin nousi opettajan suullisesta komennosta...). Joskus vauhtia oli liikaakin. Eräällä kesäleirillä Tomppaa ei voinut ottaa maastoon, kun se ei olisi pysynyt välttämättä käsissä ja kun ikääkin oli jo tuolloin 26, ei sydän olisi välttämättä pysynyt jalkojen vauhdissa...

Toni jouduttiin lopettamaan 27-vuotiaana, kun sen takapää heikkeni niin, ettei se päässyt kunnolla ylös makuulta. Yhden kerran palolaitos nosti sen ylös liinoilla välikattoon tehdystä aukosta. Tonin kuolema oli aika kova paikka, sillä se oli ensimmäinen menetykseni eläinystävistä.