Putkaelämä vaihtui joku aika sitten rajoitettuun laitumella (sekä alan, että ajan suhteen) oloon. Eli aitasin pieniä plänttejä laidunta, molemmille pojille omat. Sen verran tilaa, että voi mukavasti syödä ja käveleskellä, muttei ottaa mitään isompia spurtteja. Hyvin meni siihen saakka, kunnes nuori mies oli jotenkin saanut itsensä (ilmeisestikin kurkotellessaan) aitalangan alle ja sätkyn saatuaan rynnännyt langat kaulassaan viereiselle pellolle. Siitä nokkela varsa hoksasi mummoponin omalla laidunpläntillään, kävi hakemassa mummon kaveriksi ja niin vasta kylvetty pelto pöllyten juostiin edestakaisin. Ei näyttänyt Puten jalka kipeältä nuoren miehen kirmatessa poniparan perässä. Siina vaiheessa en tiedä kummasta olin enempi huolissani: varsan jalasta vai mummon henkirievusta ponin huohottaessa pehmeällä pellolla laukatessaan. Kaurojen avulla sain Caro-mummon kiinni ja vein sen tarhaan Puten seuratessa tiiviisti perässä. Sitten vain mummon ujutus pois tarhasta ja portti kiinni!
Illalla jännäsin töistä tullessa millaisessa kunnossa Puten jalka olisi. Kuvittelin sen seisovan putkan nurkassa pää riipuksissa, kipeä jalka kakisnkertaiseksi turvonneena. Onnekseni (ja varsan onneksi) varsa odotteli pirteänä putkassa iltaeväitään ja käytti kipeää jalkaansa niin kuin ennenkin. Tuuria siis oli taas mukana.
Ajamiset on unohdettu tässä välin kokonaan, mutta koska jalka näyttää kestävän, voisi Juhannuksena aloitella varovasti taas kävelytyshommia kärryiltä käsin. Heinäkuun alkuun on varattuna aika klinikalle jälkitarkastukseen ja sitten tiedetään, miten voidaan tästä eteenpäin edetään. Siihen saakka Putte saa laiduntaa päivät pitkät (ja kasvattaa mahaansa) ja käydä välillä kärryttelemässä jalan kuntouttamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti