Tästä oli tarkoitus tehdä itselle (ja muille) rehellinen blogi, josta sitten, kun aika olisi kullannut muistot, voisi palautella mieleen tosiasiat. Ja josta samassa tilanteessa olevat voisivat saada hieman vertaistukea.
No niin, pitkästä aikaa saatiin vieraaksi Puten kummitäti, ja niin läksimme metsälenkille. Pikitiellä piti tietysti tulla vastaan iso rekka. Putte ei yleensä reagoi isommin henkilöautoihin ja matkailuautoista yms. se saa syyn vain hieman pomppia. Nyt oli siis ensimmäistä kertaa rekka yhtä aikaa tien päällä. Luotin takana tulevan Nellin käyttäytyvän asiallisesti ja jatkoin normaalia kävelyä Puten edellä vieden sen tosin pientareelle, ja lähes loivan ojan pohjalle saakka. Rekka hiljensi kyllä hieman, mutta Putte sai siitä aikamoisen hepulin. Nellikin oli säikkynyt takana ihan kunnolla (vaikka Caron kanssa kulkiessaan ei juuri reagoi isoihin vehkeisiin). No, päästiin metsään ja metsäpolun lisäksi päätimme thedä pienen lisämutkan vanhaa tienpohjaa pitkin, jotta varsa saisi päästellä vähän höyryjä irrallaan.
Höppänä ei hoksannut heti vapauden ihanuuttaa, vaan kävellä käpsehti meidän takana kiltisti. Vasta, kun Sanna juoksutti (puuskuttavaa) Nelli-mammaa, intoutui varsakin laukkomaan. Nelli on mukava suomineito, joten eikun Sanna selkään ja riimunnaruista ohjat, niin pääsivät hepat hölkyttelemään pidemmälle. Putte irtautui välillä emästään tosi kauas, joten aivan autotien läheisyydessä sitä ei auta irti päästää. Kuvia ei tietystikään ole, vaikka kännyssä se kamera olisi löytynyt (toisaalta ilman kypärää, riimunnaruilla ja päitsillä ratsastelu varsan kera ei ehkä olisi näyttänytkään niin vastuuntuntoiselta touhulta. Ainakin hooteenetissä olisi joku älähtänyt...)
Varsa siis sai vaihteen päälle, joten kun tuli aika rauhoittua taas narun nokkaan, niin keikkuminen jatkui sillä seurauksella, että lennokas takapää kumahti taluttajan lonkkaan. Vaistomaisesti siinä reagoi ja villikolle ärjähtää ja riimunnarulla hieman tehostaa komentoa. Itsetutkiskelua kaviollisten kanssa touhutessa harrastaneena olen todennut, että minulla on valitettavaa taipumusta komentamistilanteessa ("varmuuden vuoksi?") jatkaa ensimmäistä reaktiota pidemmälle. Nyt kuitenkin sain hillittyä itseni ja komennus jäi siihen. Nyt kun on "pilaamaton" luontokappale käsissä, sitä haluaa välttää kaikkia virheitä. Vaikkakin Piet Nibbelink sanoi kurssillaan "horses will forgive", kun niitä alkaa kohdella oikeudenmukaisesti, ne eivät muistele kaunaa kantaen kokemiaan vääryyksiä. Lohduttavaa, että aina voi alkaa alusta (vaikkakin myöhemmin se on aina vaikeampaa).
Sitten se toinen mustelma (vai lie kolmas, jos henkisetkin kolhut lasketaan) tuli sitten lähellä kotia, kun Puten mielestä lie ollut tylsää kulkea emännän perässä, ja se haukkasi paljaasta käsivarresta. Ei ihan kovaa, mutta kuitenkin niin, että pienen suun muotoinen mustelma siihen tuli. Muutoin ihmiset saavat olla kutakuinkin rauhassa sen purukalustolta, joten sen puolesta olen tyytyväinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti